Tapahtuma joka muutti kenties loppuelämäni. Tai ainakin sen avulla opin tekemään oman hyvinvoinnin eteen entistä enemmän töitä.
Muistan sen hetken kuin eilisen. Muistan sen kauhun tunteen, kun istun P –junassa äitiäni vastapäätä. Junan päätepysäkki on; mikäs muukaan kuin lentokenttä. Edessäni on elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka. Thaimaahan, yksin.
Muistan kun kädet täristen seison lentokentällä lippu kourassa. Kun halaan äitiäni vielä viimeisen kerran. Kävelen haparoivin askelin turvatarkastusta kohti. Miettien, onko tämä se, mistä olen aina haaveillut. Ei, en usko. Mietin vakavasti kääntyväni takaisin. Takaisin oman rakkaan äitini luokse. Mutta jalat eivät vain pysähdy, ne jatkavat jääräpäisesti kävelyään kohti uutta ja pelottavaa. Kohti tuntematonta tietä.
Henki salpaantuu. Laitan kuitenkin matkatavarani turvatarkastuksen läpi. Vilkaisen vielä viimeisen kerran murheen murtamaan äitiini. Käännän itkuisena selkäni, jättäen taakseni kaiken sen tutun ja turvallisen, seuraavaksi kuukaudeksi.
Kuin sumussa kävelen lähtöportille. Kuluu (paljon) aikaa, kunnes on aikani nousta koneeseen. Löydän paikkani. Istun. Tajuan. Tajuan , ettei tästä enää pakotietä ole. Seuraavat 11 tuntia kuluu panikoiden ja jännittäen. En nuku pihahdustakaan, vaikka Suomessa on jo yö. Kuinka pärjään yksin? En pärjää edes Suomessakaan.
Saavun perille. Lentokenttä on täysi kaaos. Hiostavan kuuma. Liikaa päällä. Ihmisiä kuin Bangkokissa konsanaan. En tiedä minne mennä. Seison vain paikoillani, aivan paniikissa. Kunnes näen kaksi Suomalaismiestä. Seuraan heitä ikuisuuden ennen kun saavumme maahantuloporteille. Vaivoin siitä selviten, löydän matkatavarani kuin vahingossa. Lähden etsimään kyytiäni. En löydä. Paniikki sen kuin kasvaa. Mutta kas kummaa, perääni juoksee mies huutaen: ” Are you my girl? I am your driver!” Matkani on valmis alkamaan. Matka minuun itseeni. Kuka minä oikein olen? Mitä minä täällä oikein teen? Yksin vieraassa maassa?! Olenko täysin sekaisin? Kyllä, sekaisin pelosta ja kauhusta.
Reilusti yli 24 tuntia valvoneena saavun ensimmäiseen majapaikkaani. Vaikka olen kuoleman väsynyt, päätän tutustua ympäristööni. Pian väsymys vie kuitenkin voiton ja simahdan väsyneenä huoneeseeni.
Aamun sarastaessa kyytini saapuu. Se vie minut villieläinten pelastuskeskukseen, jossa näen ihka eläviä norsuja, jotka on pelastettu turistibisneksestä.
Seuraavat kaksi viikkoa työskentelen 50 muun vapaaehtoisen joukossa, tehden 16 norsun loppuelämästä mahdollisimman hyvän. Ruokin, pesen, kävelytän, ties vaikka ja mitä muuta. Päivät alkavat klo 6.00 ja päättyvät 17.00. Välissä on kahden tunnin tauko. Päivät ovat pitkiä ja paahteisia, mutta opettavaisia ja antoisia. Saan tutustua paikalliseen kulttuuriin ja ihmisiin. Ja mikä parasta, saan auttaa norsuja. Lisäksi itsetuntoni saa roimaa lisäpotkua kohti parempaa.
Vasta matkan aikana tajuan sen, kuinka raakaa turistibisnes oikeasti on. Paikalliset norsun ”kouluttajat” käyttävät varrellisia koukkuja eli ns . Bullhookia julmasti hyväkseen. Autuaan tietämättömät turistit ratsastavat norsuilla, ajatellen sen olevan vain älyttömän hauska kokemus. Autuaan tietämättöminä kuinka norsuja koulutetaan ihmisten viihdyttämiseen kiduttamalla. Tämä kaikki vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Norsujen hyvinvoinnin kustannuksella.
Norsut eivät nauti ihmisten viihdyttämisestä. Saatikka siitä, että joutuvat kantamaan ihmisiä selässään. Satulat painavat norsujen selkärankaa ja heidän on hyvin vaikea kestää tätä kaikkea painoa.
Norsuihin käytetty phajaan –metodi on yleisesti käytetty kidutustapa Aasiassa ja myös Euroopan sirkuksissa. Luonnostaan sosiaaliset norsut joutuvat elämään suurimman osan elämästään lajitovereistaan eristettyinä, aivan yksin. Vasten omaa tahtoaan. Safarikierroksilla heillä ei ole mahdollisuutta pysähtyä juomaan, syömään tai lepäämään.
Koulutus eli kidutus aloitettaan norsun ollessa pentu. Norsu suljetaan pieneen ahtaaseen häkkiin. Kidutus alkaa välittömästi, eikä se katkea edes yöksi. Norsun ei välttämättä anneta nukkua lainkaan, eikä hän saa syödäkseen. Nauloja korvan läpi, koukkuja silmään ja muihin arkoihin paikkoihin. Tämä kaikki vain sen takia, että norsu alkaa pelkäämään. Ja tekee mitä vain, ettei tarvitse tuntea kipua.
Kun turisti saapuu, hän näkee rauhallisen norsun tekevän hauskoja temppuja. Norsulla saa myös ratsastaa. Turisti ei tajua, että hän edesauttaa omalla toiminnallaan kidutusta, koko norsun loppuelämän ajan. Niin kauan kun turistit kannattavat tätä julmuutta, kidutus ei lopu. Muuttakaamme siis tapojamme. Ottakaamme asioista selvää ennen kuin toimimme.
Vaikka sain lomailla norsun hoidon jälkeen kaksi viikkoa muualla, jäivät norsut mieleeni. Ehkä koko loppuelämäksi. Kaiken lisäksi sain aivan valtavasti lisää itseluottamusta, vaikka sen eteen on tehtävä vieläkin valtavasti töitä. Mutta matkan aikana opin ottamaan edes hitusen verran rennommin. Jos pärjään kuukauden yksin Thaimaassa, niin aivan varmasti pärjään myös Suomessakin!
Matkan jälkeen päätin alkaa tekemään pelkojeni eteen entistä enemmän töitä. Pelkään sosiaalisia tilanteita. Olen valtavan ujo ja hiljainen. Olen erityisherkkä. Minun on hyvin vaikea puhua muille ihmisille ja tämän vuoksi jään usein (tai no oikeastaan melkein aina) ryhmien ulkopuolelle. Mutta vain itse voi itseään kehittää parempaan. En halua olla koko loppuelämääni tällainen hylkiö. Haluan olla edes hitusen sosiaalinen ja pidetty henkilö. Sitä kohti mennään, hyvin pienin askelin. Tämä blogi on yksi niistä monista askelista. Tämän avulla harjoittelen tuntemuksieni purkamista kirjoittamisen voimin. Samalla toivon tulevani hyväksi kirjoittajaksi. Ja olisi myös aivan ihanaa päästä vaikuttamaan myös muiden ihmisten elämään. 🙂
Aurinkoista maanantaita teille kaikille. 🙂