Kuukausi: kesäkuu 2016

Tänään ajattelin kirjoittaa hieman positiivisemmissa merkeissä ja pohtia luonteeni hyviä ominaisuuksia.

Vaikka olen koko ikäni tiennyt olevani erilainen kuin muut, niin vasta viime vuosina olen löytänyt enemmän syitä käyttäymiseeni. Olen aina ollut se omituinen ja eristäytynyt jäsen luokassa, koulussa tai harrastuksissa. Saan helposti paniikin omaisia oireita, jos yritän tutustua uusiin ihmisiin ( tärinää, huono olo, hengen ahdistus jne). Sosiaaliset tilanteet väsyttävät minut täysin,  ja tarvitsen erityisen paljon aikaa yksin toipuakseni niistä.

Sana erityisherkkyys on tullut tietoisuuteeni vasta parin viime vuoden aikana. Mutta melkeinpä kaikki sen ”oireet” sopivat luonteeseeni täysin. Ovat sopineet aivan pienestä pitäen. Erityisherkkyys ei ole sairaus, se on luonteenpiirre, mitä en ole oikein koskaan osannut hyväksyä itsessäni.

Herkkyyden johdosta olen kuitenkin valtavan empaattinen ja hyvä kuuntelemaan. Todellinen ystävä, joka ei petä tai jätä pulaan koskaan. Eläydyn muiden tunteisiin valtavan voimakkaasti mukaan. Joskus tosin saatan ylitulkita muiden eleitä ja ilmeitä hieman liikaa. Joskus jään pohtimaan jotain täysin turhaa asiaa päiväkausiksi. Tämä aiheuttaa kanssaihmisissäni usein ihmetystä. Kuinka jaksan vieläkin murehtia sitä vanhaa asiaa, jota kukaan muu ei enää edes muista? Mutta sama pätee myös toisin päin! Kaikki positiivinen tuntuu tavallista voimakkaamalta! Huomaan helposti yksityiskohtia ja kiinnitän usein huomioita myös niihin aivan pieniin hyviin asioihin. Nautin kaikesta kauniista.  Olen tunteikas ja herkkä. Ei kai siinä ole  mitään pahaa? 🙂

Tänään on ollut hyvinkin mukava päivä. Aamulla näytti tulevan sadetta, mutta nyt aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Töistä riensin salille (taas) kuntoilemaan. Kotimatkallani jäin läheisille kallioille ihastelemaan kaunista päivää. Ja kirjoittamaan tätä blogia, joka on mukavaa puuhaa sekin. 🙂 Pian kuitenkin kotiin syömään ja pitämään rakkaalle kissalleni seuraa. Mukavaa päivää teillekin!

Lopetan nähin talvisiin maisemiin, kesäisin tunnelmin nyt. 🙂

Vaikka puutarhatyö on useimmiten kaavoihin kangistunutta ja tylsää, niin on siinä myös oma viehätyksensä.  Voi vain tehdä mitään ajattelematta, eikä hankalia asiakkaita juokse jokaisen nurkan takana tusinoittain valittamassa. Samalla saa liikkua ja olla ulkona, kauniissa luonnon maisemissa.

Toisinaan taas tulee pohdittua ehkä hieman liikaakin, erityisherkän tapaan. Alkuviikko on mennyt haikein tunnelmin. Ruoho leikkaantuu ajatusten lomassa huomaamatta, toivottavasti jälki on edes hitusen siedettävää. Mieltä on painanut mm. muutamat penkin alle menneet treffit. Olen käännellyt ja väännellyt huonouden syitä kertaan jos toiseenkin. Milloin olen jännittänyt liikaa. Milloin taas pukeutunut huonosti. Tai ollut liian ujo ja hiljainen. Minusta ei vain yksinkertaisesti voi tykätä kukaan. Syytän itseäni. Eikä mieleen ole kertaakaan juolahtanut kerrat, kun treffeillä on ollut ihan mukavaa ja mies on ollut halukas näkemään uudestaan. Mutta itse en vain ole tuntenut kipinää. Näin voi käydä myös toisinpäin. Eikä tällöin pitäisi syyttää itseään. Kaikkia ei vain ole luotu toisilleen. Piste.

Huonoa mieltä latistaa myös työtoverit. Tuntuu, että heillä on hyvinkin hauskaa keskenään, mutta minä en vain sovi joukkoon. Onneksi yksi työkavereistani on kaltaiseni (sosiaalisesti pelokas) ja hänen kanssaan on mukava puhua toisinaan.

Usein oloni on hyvin yksinäinen. Minulle on suotu vain yksi hyvä ystävä ja hänkin asuu eri paikkakunnalla. Viihdyn kyllä mainiosti myös yksinkin. Tarvitsen paljon omaa aikaa, vaativista sosiaalisista tilanteista toipumiseen. Mutta silti toivoisin edes yhden samassa kaupungissa asuvan ystävän, kenelle voisi puhua pahasta olostaan. Mutta tutustuminen ei ole helppoa, kun omaa sosiaalista pelkoa. Uusia ihmisiä tavatessani saan helposti paniikin omaisia oireita, eikä tutustumisesta meinaa tulla mitään. Mutta ei kai se helpota kuin menemällä niihin pelottaviin tilanteisiin mahdollisimman usein. Itseään niihin siedättäen.

Tällaista tällä kertaa. Lähden nyt kuntosalille purkamaan paineitani. Tästä ei ole suunta kuin ylöspäin!

 

 

Toivottavasti kaikilla on ollut mukava ja leppoisa juhannus 🙂 Itse vietin juhannuksen töitä tehden, hiljaisessa ja tyhjässä Helsingissä. Sain avustaa 27 -vuotiasta nuorta pyörätuolissa istuvaa naista, joka on myös hyvä kaverini. Perjantaina kävimme uimastadionilla ja lauantaina piipahdimme lintsillä.

 

 

Perjantain sade ei uidessa niin haitannut. Mutta lauantaina oli onneksi aurinkoinen sää kiertää laitteita. 🙂

Täytyy sanoa, että ihailen valtavasti kyseisen 27 -vuotiaan asennetta elämään. Hän on melkein aina iloinen ja myönteinen. Hänen silmistään näkyy ilo ja palo elämää kohtaan. Pyörätuoli ei todellakaan hidasta menoa, päinvastoin. Mielestäni hän on kokenut paljon enemmän kuin moni muu. Hän on mahdottoman kova menemään ja tekemään. Hän harrastaa uintia. Ja aloitti hiljattain kuntosalin. Hän matkustaa usein ulkomaille. Ja ties mitä kaikkea muuta.

Itselläni on paljon opittavaa hänen asenteestaan. Liian usein vaivun ikäviin ajatuksiin. Jään pahaan oloon vellomaan. Vaikka minulla on liikuntakyky tallella. Pääsen ovesta ulos juuri silloin kuin haluan. Yksin. En tiedä mitä tekisin, jos menettäisin kykyni kävellä ilman apua. En voisi jatkaa minulle niin rakasta liikuntaa enää niin kuin ennen. En pärjäisi yksin missään. Niin voi käydä milloin vain.

Meidän täytyisi olla enemmän tyytyväisiä siihen mitä meillä jo on, eikä vain tavoitella aina vain jotain parempaa. Kaikki on ihan hyvin juuri näin. Olkaamme kiitollisia tästä yhdestä elämästä, jonka olemme saaneet. Se on syytä elää hyvin, elämästä nauttien.

Tänään olen saanut nauttia olostani kuntoillen ja leväten. Huomenna taas virkeänä uuteen viikkoon 🙂

Tänään haluaisin puhua hyvästä ja armollisesta kohtelusta itseään ja muita kohtaan. Jokainen on juuri sellainen kuin on, ja hyvä niin!

Olen oikeastaan koko ikäni saanut enemmän tai vähemmän kuulla ikäviä kommentteja itsestäni. Olen sen verran herkkä, että olen ottanut kaiken hyvin henkilökohtaisesti, vaikka aina ei tosiaankaan olisi pitänyt. Etenkin lapsena. Tämä on huonontanut itsetuntoani valtavasti. Olen saanut kuulla millainen minun pitäisi olla. Tai millainen en saa olla. Mun täytyy puhua. En saa olla ujo ja hiljainen. Mun täytyy olla sosiaalinen ja puhelias. En saa jännittää uusia tilanteita. Täytyy tukahduttaa oma luontainen luonteeni ja muuttua sellaiseksi kuin muut minusta haluavat saada. Suomalaiseen yhteiskuntaan sopivaksi. Muuten minusta ei ole nykypäiväiseksi 2010 -luvun ihmiseksi.

Ulkomaita kiertäessäni olen kuitenkin saanut hirmuisesti varmuutta. Vuoden 2016 alussa lähdin Englantiin Au Pairiksi. Vaikka kokemus kesti vain kuusi viikkoa, opin valtavasti kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä, siellä päin kun hyvät tavat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Opin hymyilemään muille enemmän, opin sanomaan enemmän kohteliaisuuksia. Ja sain sitä myös itse osakseni. Tajusin, että mitä enemmän teemme hyviä asioita toisillemme (tai itsellemme) , sitä enemmän saamme sitä myös lisää. Tulen iloiseksi kun saan avata jollekin oven, ehkä hän kiittää ja hymyilee. On kivaa kehua jonkun ulkonäköä ja toivottavasti parantaa hänen päiväänsä. Miksi ihmiset eivät voisi olla enemmän kannustavia ja kohteliaita toisilleen? Ketään toista ei voi muuttaa, miksi edes yrittää? Keskitytään enemmin niihin hyviin puoliin. Ilkeät lauseet vain latistavat mieltä.

Kaikista ei tarvitse tykätä. Mutta onneksi voit valita seurasi itse. Ja olla asiallinen myös heitä kohtaan, joista et ehkä pidä.

Muistakaa myös, ettei itseäänkään pidä millään tapaa vähätellä. Joudut elämään itsesi kanssa koko elämäsi ajan. On siis tärkeää , että tykkäät itsestäsi. Itse opettelen tätä taitoa, tarvitsen vain paljon aikaa, kärsivällksyyttä ja tukea.

Jos et tykkää minusta, lähde pois. Älä yritä muuttaa minua, et onnistu kuitenkaan.

 

Tapahtuma joka muutti kenties loppuelämäni. Tai ainakin sen avulla opin tekemään oman hyvinvoinnin eteen entistä enemmän töitä.

Muistan sen hetken kuin eilisen. Muistan sen kauhun tunteen, kun istun P –junassa äitiäni vastapäätä. Junan päätepysäkki on; mikäs muukaan kuin lentokenttä. Edessäni on elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka. Thaimaahan, yksin.

Muistan kun kädet täristen seison lentokentällä lippu kourassa. Kun halaan äitiäni vielä viimeisen kerran. Kävelen haparoivin askelin turvatarkastusta kohti. Miettien, onko tämä se, mistä olen aina haaveillut. Ei, en usko. Mietin vakavasti kääntyväni takaisin. Takaisin oman rakkaan äitini luokse. Mutta jalat eivät vain pysähdy, ne jatkavat jääräpäisesti kävelyään kohti uutta ja pelottavaa. Kohti tuntematonta tietä.

Henki salpaantuu. Laitan kuitenkin matkatavarani turvatarkastuksen läpi. Vilkaisen vielä viimeisen kerran murheen murtamaan äitiini. Käännän itkuisena selkäni, jättäen taakseni kaiken sen tutun ja turvallisen, seuraavaksi kuukaudeksi.

Kuin sumussa kävelen lähtöportille. Kuluu (paljon) aikaa, kunnes on aikani nousta koneeseen. Löydän paikkani. Istun. Tajuan. Tajuan , ettei tästä enää pakotietä ole. Seuraavat 11 tuntia kuluu panikoiden ja jännittäen. En nuku pihahdustakaan, vaikka Suomessa on jo yö. Kuinka pärjään yksin? En pärjää edes Suomessakaan.

Saavun perille. Lentokenttä on täysi kaaos. Hiostavan kuuma. Liikaa päällä. Ihmisiä kuin Bangkokissa konsanaan. En tiedä minne mennä. Seison vain paikoillani, aivan paniikissa. Kunnes näen kaksi Suomalaismiestä. Seuraan heitä ikuisuuden ennen kun saavumme maahantuloporteille. Vaivoin siitä selviten, löydän matkatavarani kuin vahingossa. Lähden etsimään kyytiäni. En löydä. Paniikki sen kuin kasvaa. Mutta kas kummaa, perääni juoksee mies huutaen: ” Are you my girl? I am your driver!” Matkani on valmis alkamaan. Matka minuun itseeni. Kuka minä oikein olen? Mitä minä täällä oikein teen? Yksin vieraassa maassa?! Olenko täysin sekaisin? Kyllä, sekaisin pelosta ja kauhusta.

Reilusti yli 24 tuntia valvoneena saavun ensimmäiseen majapaikkaani. Vaikka olen kuoleman väsynyt, päätän tutustua ympäristööni. Pian väsymys vie kuitenkin voiton ja simahdan väsyneenä huoneeseeni.

Aamun sarastaessa kyytini saapuu. Se vie minut villieläinten pelastuskeskukseen, jossa näen ihka eläviä norsuja, jotka on pelastettu turistibisneksestä.

Seuraavat kaksi viikkoa työskentelen 50 muun vapaaehtoisen joukossa, tehden 16 norsun loppuelämästä mahdollisimman hyvän. Ruokin, pesen, kävelytän, ties vaikka ja mitä muuta. Päivät alkavat klo 6.00 ja päättyvät 17.00. Välissä on kahden tunnin tauko. Päivät ovat pitkiä ja paahteisia, mutta opettavaisia ja antoisia. Saan tutustua paikalliseen kulttuuriin ja ihmisiin. Ja mikä parasta, saan auttaa norsuja. Lisäksi itsetuntoni saa roimaa lisäpotkua kohti parempaa.

Vasta matkan aikana tajuan sen, kuinka raakaa turistibisnes oikeasti on. Paikalliset norsun ”kouluttajat” käyttävät varrellisia koukkuja eli ns . Bullhookia julmasti hyväkseen. Autuaan tietämättömät turistit ratsastavat norsuilla, ajatellen sen olevan vain älyttömän hauska kokemus. Autuaan tietämättöminä kuinka norsuja koulutetaan ihmisten viihdyttämiseen kiduttamalla. Tämä kaikki vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Norsujen hyvinvoinnin kustannuksella.

Norsut eivät nauti ihmisten viihdyttämisestä. Saatikka siitä, että joutuvat kantamaan ihmisiä selässään. Satulat painavat norsujen selkärankaa ja heidän on hyvin vaikea kestää tätä kaikkea painoa.

Norsuihin käytetty phajaan –metodi on yleisesti käytetty kidutustapa Aasiassa ja myös Euroopan sirkuksissa. Luonnostaan sosiaaliset norsut joutuvat elämään suurimman osan elämästään lajitovereistaan eristettyinä, aivan yksin. Vasten omaa tahtoaan. Safarikierroksilla heillä ei ole mahdollisuutta pysähtyä juomaan, syömään tai lepäämään.

Koulutus eli kidutus aloitettaan norsun ollessa pentu. Norsu suljetaan pieneen ahtaaseen häkkiin. Kidutus alkaa välittömästi, eikä se katkea edes yöksi. Norsun ei välttämättä anneta nukkua lainkaan, eikä hän saa syödäkseen. Nauloja korvan läpi, koukkuja silmään ja muihin arkoihin paikkoihin. Tämä kaikki vain sen takia, että norsu alkaa pelkäämään. Ja tekee mitä vain, ettei tarvitse tuntea kipua.

Kun turisti saapuu, hän näkee rauhallisen norsun tekevän hauskoja temppuja. Norsulla saa myös ratsastaa. Turisti ei tajua, että hän edesauttaa omalla toiminnallaan kidutusta, koko norsun loppuelämän ajan. Niin kauan kun turistit kannattavat tätä julmuutta, kidutus ei lopu. Muuttakaamme siis tapojamme. Ottakaamme asioista selvää ennen kuin toimimme.

Vaikka sain lomailla norsun hoidon jälkeen kaksi viikkoa muualla, jäivät norsut mieleeni. Ehkä koko loppuelämäksi. Kaiken lisäksi sain aivan valtavasti lisää itseluottamusta, vaikka sen eteen on tehtävä vieläkin valtavasti töitä. Mutta matkan aikana opin ottamaan edes hitusen verran rennommin. Jos pärjään kuukauden yksin Thaimaassa, niin aivan varmasti pärjään myös Suomessakin!

Matkan jälkeen päätin alkaa tekemään pelkojeni eteen entistä enemmän töitä. Pelkään sosiaalisia tilanteita. Olen valtavan ujo ja hiljainen. Olen erityisherkkä. Minun on hyvin vaikea puhua muille ihmisille ja tämän vuoksi jään usein (tai no oikeastaan melkein aina) ryhmien ulkopuolelle. Mutta vain itse voi itseään kehittää parempaan. En halua olla koko loppuelämääni tällainen hylkiö. Haluan olla edes hitusen sosiaalinen ja pidetty henkilö. Sitä kohti mennään, hyvin pienin askelin. Tämä blogi on yksi niistä monista askelista. Tämän avulla harjoittelen tuntemuksieni purkamista kirjoittamisen voimin. Samalla toivon tulevani hyväksi kirjoittajaksi. Ja olisi myös aivan ihanaa päästä vaikuttamaan myös muiden ihmisten elämään. 🙂

Aurinkoista maanantaita teille kaikille. 🙂

Blogini tarkoituksena on purkaa elämääni ja ajatuksiani. Tekstiä kirjoittaa tällä hetkellä 24 vuotias erilainen nuori. Tarkoituksenani on kertoa elämästäni maailmassa, jossa erilaisuuttani ei ole aina hyväksytty ja kuinka olen itseni ja huonon itsetuntoni kanssa oppinut elämään. Matka jatkuu edelleen, toivottavasti tästä blogista saan lisäpotkua tulevaan. 🙂 Kaikkea hyvää kesäänne, nauttikaa olostanne!